Luku 1: Onnen tyttö

Nauru kantautui eteisestä. Janeten olisi tehnyt mieli juosta katsomaan, kuka tuli. Mutta hän oli jo tottunut siihen, että saisi osakseen vain halveksivia katseita. Niinpä hän jatkoi vain tylsistyneenä biologian tehtävien kertaamista.
Ne loppuivat liian lyhyen. - Niinkuin aina, Janette mietti. Hän nosti kirjat kirjoituspöydälle muiden joukkoon. Olisi ehkä aikaa katsoa mitä aineita huomenna olisi. Mutta ei. Janette oli niin tylsistynyt, ettei viitsinyt edes katsoa, kuten hänellä oli tapana. Janette kuuli kikatusta oven takaa, mikä kertoi kuka oli tulija.
- Ajattele! Ja se pyys mua, Janette kuuli oven takaa. - Vihdoinkin! Nyt mä voin vihdoin mennä sen kans jätskille ja kaikkea...
Janette säihkyi uteliaisuutta. Hän painautui oven eteen kuullakseen mitä tytöt kuiskailivat.
- Niin, ja Makekin katteli mua, hän kuuli toisen tyttösen suusta. - Mä en jaksa venaa enää!
RÄTS.
Ovi lipui auki ja Janette kellahti mahalleen puisen modernille lattialle. Hän kapusi ylös nolona eikä edes viitsinyt vilkaista naureskelevia tyttöjä.
- Jane! Enkö mä oo sanonu, et jätät mut ja Ripen ja Irenen ja Taran yksin. Hanki omat frendis. Ainii, eihän kukaa sua haluu!
Tytöt kikattelivat kuin parhaimmalle vitsille. Janette punastui ja meni takaisin huoneeseensa.
Kirjoituspöydällä lepäsi kuva hänen vanhemmistaan; Fiona ja Gregor Strongista.
Fiona oli aika paljon Janeteten näköinen. Samat vihreät silmät, samat kiharat hiukset.
Janeten isä sen sijaan, hän oli antanut Janetelle hiustenvärinsä ja kehonrakenteensa.
Gregor oli ollu mieheksi hyvin hoikka ja laiha. Ei anorektikko, vain hieman tavallista laihenpi. Janette oli ollut aikoinaan ylpeä piirteestään jonka oli perinyt isävainajaltaan, mutta ajan mittaan, kun koulut alkoivat ja pilkalliset kommentit yleistyivät, olisi Janette halunnut piiloutua jonnekkin mistä häntä ei voisi löytää.
Janette päätti pakata laukkunsa. Sinne tulisi äidinkielen-, matikan-, biologian-, terveystiedon- ja englanninkirjat. Janette tunki kaiken laukkuun, jolloin laukku näytti aivan matkalaukulta. Lisäksi laukkuun pitäisi mahtua vielä eväät ja penaali. Koulun jälkeen hänen tulisi pyöräillä Ann-tädin kotiin, eli sinne, missä Janette asui, eli hänen nykyinen kotinsa.
Janette katsahti vielä varmuuden vuoksi että kaikki kirjat olivat mukana. Hänen oli tosin vaikea saada lukujärjestyksen tekstistä selvää, sillä silmälasit alkoivat jo olla hieman alitehoisia hänen silmilleen. Janette siristi silmiään, ja vakuuttui kaiken olevan kunnossa.
Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ei sillä, että se olisi jotenkin tilapäistä, mutta tällaista tyttöparka oli joutunut käymään läpi jo monta vuotta.

Hän vilkaisi pikaisesti huoneen poikki, ja antoi katseensa vaellella joka paikassa. Siistiä, kuten aina. Huoneessa oli vain yksi pieni sänky, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. Lattialla lepäsi Hebe, Janeten koira.
- Voi sua, Janette kuiskasi. - Onko sulla tylsää, onko? No, toivon mukaan sä saat kohta jotain murkinaa.
Hymyilin koiralle. Se oli kaniinimäyräkoira, sileäkarvainen yksikkö. Se oli narttu, ja vilkas luonteeltaan.
Menin kyykkyyn silittääkseni pikkuista. Lepertelin kuin pikkuvauvalle, ja rapsutin sitä.
- Janette! Kuulin Ann-tädin huutavan. - Tänne heti, sinun pitää kattaa!
Nousin pahoittelevasti Heben luota, sillä se näytti surulliselta. - Kulta, mä käyn tuolla ja tuun sit takas. Istu.
Hebe jäi matolle istumaan vastentahtoisesti.

Kipitin keittiöön. Siellä Ann odotti minua vaivautuneena.
- Hopi hopi tyttö! Luuletko että elämä tääl on jotenki helppoo? Saisit kuule kiittää mua että otin sut hoivaan ku on toi kultsipuppeli-Siljaki hoidettavana ja kaikki muu!
- Joo.. mietin. Olin saanut kuulla tuota viimeiset 13 vuotta. - Okei... Mä oon nopee!
- Parasta oiskin, koska tytöt tulee koht syömään ja niil on kiljuva nälkä, Ann tuhahti. - Muistakki kattaa viidelle!
Silja, Tara, Riina, Irene ja... Ann. Yhteensä viisi henkilöä. Ei minua, saisin syödä vasta illalla, kuten Hebekin.
- Lähe liitään jo! Ann suuttui kun mietiskelin hetken.
Otin tarjoiluastiat keittiötasolta ja kiiruhdin ruokasaliin. Katsoin että servetit oli kauniisti lautasten vieressä, laseissa oli jäävettä ja pöytäliina oli puhdas. Juuri ennenkuin sain tuolit valaistuksen himmeäksi, kuulin rappusilta töminää kun Silja ja hänen ystävänsä kapusivat alas.
- Mamii, mul on nälkää, Silja huusi.
- Kulta-puppeliseni, Ann vastasi. - Ruoka on valmista. Ja pöytä on katettu, onhan, Janette?
Nielaisin. - Joo!
- No painu siit sitte, Ann ärähti kuiskaten.
Hiippailin keittiöstä, mutta pahaksi onnekseni tytöt tulivat juuri minua vastaan.
- Mites rillipää jakselee, Tara tirskahti. - Onkos pudottanu liikaa kiloja, onko?
- Tommone ruipelo, miten se jaksaa? Riina yhtyi. - Käykö se jossain... Lisää-kiloja-kurssilla? Hah!
- Hei muijat, Silja keskeytti hätääntyneenä. - Eiks meijän pitäny puhuu must ja Jessest? Ääh, ihquu!
Pian tytöt saivat kiinni puheenaiheesta ja he keskustelivat yhä innokkaammin ja innokkaammin.

Janette kipitti nolona ensimmäiseen vastaantulevaan huoneeseen. Se sattui olemaan vessa.
Hän purskahti pienimuotoiseen itkuun. Kyyneleet huursivat silmälasit ja kastelivat tytön punaiset posket.
Hän nousi ylös ja meni vaa'alle. Hän nousi sille, ja pettyi huomatessaan, että samat 29 kiloa olivat ruudussa.
Janette oli tosin vain 139 ja puoli senttimetriä pitkä, mutta toiset tytöt olivat hurahtaneet ohi jo nelos-vitosluokalla.
Hän meni peilin eteen. Samat pisämiset kasvot ja hiilenmustat hiukset katselivat häntä kuin sanoakseen: "Turhaan sä peiliin katot. Mikään ei oo muuttunu".
Lyhyet ripset, kiharat hiukset, epäpuhdas finni-iho, iso pottunenä, ojanruskeat silmät, pusuhuulet, kaikki. Tuhat virhettä mitä Janette oli kasvoiltaan laskenut. Tuhat ongelmaa, mikä esti ystävien saannin. Tuhat tabua, jotka pitivät pojat kaukana. Oikeastaan, Janette itsessään oli tabu.
Niin tyttö sen koki. Samaa vanhaa rumbaa minuutista minuuttiin, tunnista tuntiin, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen. Ei muutosta.
Voi, kumpa onni vielä kääntyisi.