LUKU 3: Elise Jarque

 

Valkoinen Volvo ajoi pihaan.

• Tässäkö se siis on? Emire kysyi arvostelevasti auton pysäköidessä autotallin oven eteen. - Simoteus?

• Kyllä, Simoteus vastasi, - eihän se hääppöinen ole, mutta luulisi kelpaavan teille?

• Tietysti, äiti naurahti. - Olemme todella kiitollisia, että hankit meille asuinpaikan. Varsinkin näin hienon.

• Eipä siinä mitään! Simoteus hymyili. - On ilo auttaa siskoani.

Äiti hymyili Simoteukselle. - Jos tuo murjottava tyttökin välillä tajuaisi minkä olemme tehneet hänen tähtensä..

• Minulla on kyllä nimi! Huudahdin. - Ja ruma sellainen. Että kiitos vain.

• Voi, Elise, isä rauhoitteli. - Älä välitä äidistä. Hän on vain huolissaan Saksasta.

• Älkää puhuko Saksasta! Käskin vihaisesti. - Emme ole koskaan sitten olleet siellä! Minä en halua, että uudet ystäväni, mikäli edes saan niitä, saavat tietää miksi tulimme Suomeen! Muistakaa se, tai minä karkaan kotoa.

Isä pelästyi: - Älä herravarjele, edes ajattele tuollaista! Ole kiltti, äläkä karkaa. Äitisi ja minä huolestuisimme pahemman kerran. Sitäpaitsi, sinun tulisi olla ylpeä syntyperästäsi...

• Joo, joo, jankutin ja avasin auton oven.

 

Lähdin kävelemään kohti kotiovea. Katselin hieman ympärilleni, ja katsoin taloa hieman tarkemmin. Se oli kaunis sininen omakotitalo, jonka piha oli vieläkin isompi. Naapuri asui noin 15 metrin päässä. Pihalla oli grilli, keinu ja monta puuta. Ne olivat omenapuita. Syksy oli värittänyt ne rusehtaviksi ja lehdet hehkuivat ruskan punaisina. Näky oli suoraansanottuna mahtava, mutta senhetkinen olotilani ei ollut paras mahdollinen kehumaan upeaa tonttiamme ja suurta vaaleaa taloamme. Ei. Nyt halusin vain päästä sisään ja suunnata omaan huoneeseeni miettimään asioita.

• Tuokaa jo se avain! Huusin portailta. - Minä haluan sisään.

Pian Simoteus astui ulos autosta parin matkalaukun kanssa. - Odotahan, tulen ihan pian!

 

Tiesin, että vaikka minulla oli huono olo henkisesti, en saisi purkaa sitä enooni. Huokaisin silti näkyvästi, jotta Simoteus kiirehtisi ovelle.

Hetken kuluttua Simoteus saapuikin.

• Anteeksi että kesti, hän tokaisi ja käänsi hopea-avaimellaan lukkoa. - Näin.

Ovi aukesi, ja astuin sisään. Talo oli varsin tavallinen. Vähän tylsän värinen, ja huonekalut näyttivät hieman kuluneilta.

• Huoneesi, Simeteus keskeytti mietelmäni, - on rappuset ylös, kolmas ovi vasemmalta. Ripustin sen oveen kyltin: ”Elise”.

• Selvä, sanoin ja käänsin katseeni rappusiin. - Käskethän isää tai äitiä tuomaan laukkuni ylös? Se on tuo violetti.

• Käsken, Simoteus naurahti, ja minä tallustelin jo rappusia. Ne tuntuivat hyvin suurilta.

 

Meidän kotimme Saksassa oli ollut hieno punainen huvila. Se oli hyvin suuri ja avara. Kohti kotiovea oli ainakin kaksikymmentä metriä portilta. Portin luona taas oli postilaatikko, johon joka päivä kasaantui monen monta kirjettä, laskua ja puhelinluetteloa.

Huoneeni oli sijainnut toisessa kerroksessa, oleskeluhuoneen, vessan ja Emiren huoneen lähettyvillä. Joskus viisivuotiaana pikkutyttönä olin vielä jakanut huoneeni isosiskoni kanssa, mutta meidän molenpien kasvaessa olimme vaatineet omat pikku huoneet... Tai, eivät ne nyt niin pikkuiset olleet. Huoneessani oli ollut sänky, kirjoituspöytä ja tietokone, lipasto, yöpöytä, peilikaappi ja akvaario. Ja lisäksi pieni komero vaatteille, mitä kutsuin ”vaatehuoneeksi”.

 

Kun olin vihdoin kavunnut pitkät rappuset, suuntasin vasemmalle. Käytävä ei tuntunut mitenkään siistinä pidetyltä. Siellä täällä lojui pölyhiukkasia ja lattiamatto oli vinossa.

En kuitenkaan jaksanut välittää vaan laskin ovia.

• Yksi, kaksi, mutisin. - Kolme.

Avasin oven hiljattain ja kauhistuin. Mikä huone! Sen sävyt olivat karmean vaaleat, ja huone oli ahdistavan pieni. Siellä oli pieni yhden hengen sänky, kannettava tietokone, sille varattu tila, ja vaatekaappi.

Katselin epäuskoisena sen kokonaisuutta. Halusin huutaa. Ei, ei... Ei! Tämän täytyi olla kotiapulaisen huone. Oliko Simoteus varmasti laskenut oikein? Ehkä huoneeni oli vasta seuraava huone.

 

Lähdin ulos huoneesta, ja avasin viereisen huoneen oven. Huone oli kuin kopio edellisestä. Sen lisäksi, Emire istui sängyllä purkamassa tavaroitaan.

• Tulitko auttamaan? Hän kysyi lajitellessaan paidat ja neuleet.

• No en! Tiuskaisin. - Onko tämä sinun huoneesi?

Emire katsahti ympärilleen. - On. Mitä sitten? Odotitko jotakin parempaa tällaiselta paikalta kuin Suomi?

• En varmaankaan, mutisin ja vilkuilin ympärilleni. - Minä en kyllä kestä... Huoneeni on täysin samanlainen! Ei edes peiliä.

• Ei niin, Emire nyökkäsi. - Huone on muutenkin pieni. No, kai me täällä pärjäämme... Öh, lopun elämämme.

• Lopun elämämme! Kiljaisin. - Emmekö me siis enää palaa Saksaan?

• Pommien keskellekkö? Emire huokaisi närkästyneenä. - Oletko sinä vähän vajaa, Elise?

• Ahaa, sanoin ja paukautin Emiren huoneen oven kiinni. - Vai vajaa, mutisin.

Raahauduin takaisin omaan, nykyiseen, huoneeseeni. Ehdin jo avata vaatekaappia ja testata kovaa sänkyä, kun kuulin askelia käytävästä.

• Elise, isäni ääni huusi oven takaa. - Elise, ole kiltti ja avaa ovi.

• Häivy! Huusin. - Sinulla ei ole mitään asiaa tänne, imbesilli!

Kuulin lisää askelia.

• Kuules nyt, Elise! Äiti tiuskaisi oven takaa. - Kuka on antanut sinulle luvan puhua tuohon sävyyn isällesi, tyttö hyvä!

Potkaisin seinää. - Häipykää nyt, olkaa kilttejä! Jättäkää minun laukkuni siihen oven taakse, niin haen sen kun te olette painuneet muualle. En halua nähdä teitä ennen huomisaamua.

• Ja sinähän et meitä käske! Äiti raivostui.

• Rauhoitu, Sabine... Isä kuiskasi. - Hän käy juuri läpi pahinta mahdollista vaihetta. Annetaan hänen uhoilla, niin se toivottavasti menee ohi. Eikö niin, rakas?

• Jaaha, äiti huokaisi loukkaantuneesti. - Tässä se taas nähtiin, Arvin! Voisit sinä minunkin puolellani joskus olla..!

 

Kuulin kuinka äiti ramppasi rappuset alas. Hihitin salaa sängyllä. Oikein hänelle!

• No niin, isä jatkoi. - Avaa nyt se ovi, Elise.

• En, vastasin säväkästi ja jatkoin, - Minä pysyn päätöksessäni; en halua nähdä teitä ennen huomista.

Isä oli hetken hiljaa. - No, selvä.. Jätän laukkusi tähän oven taakse. Lähden nyt. Hei, hei...

 

Korviini kantautui natina lattiasta, kun isä tallusteli pois. Odotin varmuuden vuoksi vielä viisi minuuttia, ennenkuin nappasin laukkuni käytävästä. Se oli kylmä, ja käteni nousivat kanan lihalle sitä koskettaessa.

Avasin vetoketjun, ja ryhdyin purkamaan tavaroitani.

Yritin epätoivoisesti jäljitellä Emireä, mutta huonoin tuloksin. Mihin kasaan tämä? Mihin kasaan tuo? Entä nuo? Tai se? En ollut tottunut pakkaamaan. En ollut totttunut tekemään yhtään mitään. Mutta, nyt kun olin käskenyt äidin ja isän tiehensä, ei auttanut muu kuin nostella hiki hatussa vaatteita hyllyille.

Kaivoin laukkua, kunnes jokin kova osui käteeni.

• Huh, se on tallessa, mietin kaivaessani laukusta päiväkirjaani. - En olisi pärjännytkään ilman sitä.

Asetin sen tyynyni alle, ja katsahdin takaisn purettaviin vaatteisiin. - Ei! Miksi äiti ja isä oli lellinyt minut täysin pihalle? Miksi minulla oli näin paljon vaatteita? Ei se ole reilua, että minun täytyy lajitella vaattet, jotka isäni ja äitini on ostanut? No ei! He eivät siis voineet olettaa, että selviäisin yksin.

 

Mietin, että voisin ehkä jättää osan purettavista tavaroista, vaatteista ja meikeistä laukkuun. Isä saisi purkaa ne, kun seuraavana aamuna antaisin anteeksi.

Mutta siihen asti minun oli pärjättävä yksin huoneessa. Kaivoin ajan kuluksi farkkujen taskusta kosketusnäyttöisen puhelimeni, ja selailin numeroitani. Kelle voisin soittaa? Yvon Heltsbegille? Ei, hän muutti Norjaan. Ei hän varmaan enää muista minua. Entä sitten Jamelia Wontsger? Ai niin, hän taisi matkustaa pitkän matkan Austraaliaan isovanhempiensa luokse. Kukaan tuttavistani ei kai muuttanut Suomeen, saatikka jäänyt Saksaan.

• Nyt tiedän! Hihkaisin ja selasin vauhdilla tuttavieni numeroita. - Patricia Mauriz olisi varmasti tavoitettavissa.

Patricia oli ollut paras ystäväni jo hyvin pitkään. Hyvin, hyvin pitkään. Tapasimme kun äitimme tulivat tutuksi vauvajumpassa. Siitä asti olimme olleet hyvin läheisiä. Ennen kuin minä muutin tänne Suomeen. Ja hän Ruotsiin.

 

Puhelin tuuttasi pitkään. Sitten vihdoin ja viimein Patricia vastasi.

• Maurizilla, kuulin luurista. - Kuka siellä?

• Sehän olen minä! Naurahdin. - Elise!

• Elise, sinäkö? Voi kun ihanaa, Patricia tirskahti. - Missä olet? Saavuitteko jo Suomeen?

• Kyllä, myönsin. - Ja arvaatko mitä?

• No?

• Minun huoneeni on yhtä pieni kuin se teidän tallinne vessa!

• Eihän? Patricia ihmetteli. - Minun huoneeni on todella iso. Peräti vanhaakin isompi. Mutta hei, minun täytyy nyt mennä. Äiti haluaa ostaa minulle uusia vaatteita.

• Ai jaa, totesin pettyneesti. - Minä inhoan äitiäni! Isä vie minut melkein joka ikinen päivä kaupoille..

• Hei hei!

Patricia löi luurin korvaan. Hän oli jotenkin muuttunut sitten viime näkemän. Äidin kanssa ostamaan uusia vaatteita? Kun asuimme vielä Saksassa, kävimme aina yhdessä. Hänen äitinsä ei edes antanut rahoja, vaan hänen tätinsä Amelié Hintón. No, kai sitä oli sitten todettava, että Patrician ja minun ystävyys oli vaakalaudalla.

• En tule kuitenkaan saamaan uudesta koulusta uusia ystäviä! Huudahdin ja kyynel vierähti silmältäni. - Jos Patriciakin unohtaa minut noin vain..

Poskilleni tipahti kyyneliä yksi toisensa jälkeen. Sen lisäksi minulla oli kiljuva nälkä, ja väsytti. Totesin itsekseni, että saisin itkeä itseni uneen tänään.

 

Yhtäkkiä oven takaa kuului outoa ääntä. Ääntä, joka tuli valkoisesta tassusta. Ääntä, joka rapsutti ovea.

Ryntäsin avaamaan oven, ja kiljahdin:

• Voi Viktor! Sinä löysit minut!

Tiesin, että minulla olisi aina oma pikku Viktorini. Viktor, suloinen Saksan Villakoira-Doulé. Se oli ollut minulla jo pienestä pitäen. Siitä en ikinä luopuisi.

 

Nostin Viktorin syliini ja halasin sitä. - Kuka on äidin pikku söpöliini? No sinä!

Katsoin rannekelloani, ja totesin hiljaa: - On sinun ruoka-aikasi...

Mietin, miten saisin Viktorille turvallisesti ruokaa. Turvallisesti tarkoitti, ettei äiti tai isä näkisi minua. Sitten keksin.

Nostin matkapuhelimeni, ja etsin Ice-merkkiset numeroni.

• Ice isä, ice äiti... Mietin. - Ice Emire!

Soitin Emirelle. Puhelin ehti soida viisi sekuntia, kunnes Emire vastasi.

• No? Hän tiuskaisi kiukkuisesti, - hei, olen tässä viereisessä huoneessa!

• Niin oletkin, loukkaanuin. - Mutta voitko tulla tänne, koska minulla olisi asiaa... Koskien äitiä, isää, Viktoria ja sen ruokaa.

• Laiska, Emire nimitteli. - Okei, mutta älä sitten jaarittele!

• Kyllä, lupaan, lupasin, ja Emire sulki puhelun.

 

Pian Emire koputti oveen.

• Avaa jo, Elise! Hän käski. - En tullut tänne odottamaan, että eräs voisi avata oven!

• Voisit sinäkin vähän odottaa, sanoin kääntäessäni lukkoa. - Kiva että tulit.

Emire astui sisään ja ihmetteli suurta sotkua.

• Mitä täällä on tapahtunut? Hän ihmetteli.

• Minä, mutisin. - Yritin purkaa tavaroitani...

Emire melkein naurahti, mutta alkoi leperrellä huomatessaan Viktorin. Koirani tuli välittömästi Emiren jalkojen juurelle.

• Mikä se sinun asiasi olikaan, Emire tokaisi silitellen Viktoria.