LUKU 5: AILAHTELUA

 

• Mitenkäs oli ensimmäinen päivä koulussa? Äiti tiedusteli tultuamme Emiren kanssa sisään ovesta, litimärkinä. - Kauhistus! Enkö antanut teille mukaan sateenvarjoa?

• Miltä näyttää? Tiuskaisin. - Ja ihan hyvin...

• Entäs sinä, Emire? Äiti sanoi nostaen katseensa minusta siskooni.

• Mahtavasti! Emire innostui. - Tutustui moniin ihaniin ihmisiin, kuten Moonaan, Kiiraan ja Liisaan!

• Hienoa, äiti sanoi ja mietti. - Ovatpa suomalaiset nimet outoja. No, ihan nättejähän ne ovat.

• Ja minä tutustuin kolmeen kivaan tyttöön, Mirandaan, Karoliinaan ja Violaan. He ovat luokkamme suosituimpia oppilaita.

• Entäs Jonna? Emire muistutti.

• Jonna, värisin. - Hän on niin ruma! Ja sitä paitsi kukaan Mirkusta, Karosta ja Vimpustakaan pidä hänen ulkonäöstänsä. Ja hän on kamala hikipinko.

• Jaaha, Emire huokaisi ärtyneenä. - Löydät sitten hänestä heti kaksisataa vikaa.

• Voitko muka itse myöntää, että haluaisit olla hänen kaverinsa? Naurahdin.

• No en, mutta... Emire mutisi, mutta pian alkoi hänkin nauraa.

Äiti laittoi liedellä päivällistä. - Tämä on kohta valmista.

• Mitä se on? Kysyin.

• Ei mitään sen kummempaa, äiti selosti. - Keitettyjä perunoita ja kylmäsavulohta.

• Kalaa! Ilahduin, ja uutinen sai Emirenkin hymyilemään. - Koulussa tarjottiin tänään jotain makarooni-parsakaalimössöä.

• Kauhistus sentään, äiti järkyttyi. - Emmehän me elä enää 1900-lukua! Saisivat laittaa parempaa ruokaa... Tahdotteko, että minä soitan keittiöön?

• Siitä vaan, Emire nyökkäsi. - Jos saisimme jotain parannusta kouluruoan tasoon.

• Totta, äiti hymyili. - Nyt tämä on valmista. Elise, menisitkö sanomaan isällesi, että tulee syömään?

• Miksi aina minä! Marisin. - No, hyvä on sitten.

 

Jätin koululaukkuni keittiöön, ja suuntasin portaille. Kipitin ne ylös, ja avasin hiljalleen isän työhuoneen oven.

• Isä, sanoin. - Ruoka on valmista.

• Selvä, isä sanoi ja laski kannettavan tietokoneensa läpän. - Mitenkäs sinulla muuten koulussa?

• Hyvin, vastasin ja lähdin kävelemään alakertaan.

Isä laittoi kakkulansa syrjään ja lähti. Hän sulki perässään työhuoneensa oven.

 

• Miltäs maistuu? Äiti tiedusteli meidän muiden iskien ruokaa poskeemme.

• Erinomaista! Isä ylisti. - Olet pahtava kokki, Sabine-rakas.

• Voi kiitos, äiti punastui. - Hyvä että maistuu.

• No, mitäs tytöt aikovat huomenna? Isä tiedusteli.

• Siitä puheenollen, havahduin. - Piti kysyä, saanko huomenna mennä Violan, Mirandan ja Karoliinan kanssa kaupungille?

• Kaupungille? Äiti ihmetteli. - Mihin aikaan?

• Joskus koulun jälkeen, sanoin. - Ja kyyti sopisi hyvin.

• Kyllähän se sopii, äiti sanoi katsoen isään päin. - Mihin aikaan koulusi loppuu huomenna? Ja haenko teidät myös kaupungilta pois?

• Koulu loppuu varttituntia yli kaksi, kerroin. - Ja kyllä, saat hakea myös pois.

• Selvä, äiti kuittasi. - Soita minulle sitten, kun olette valmiita.

 

 

Seuraava päivä sujui melko hyvin. Tutustuin lisää uusiin ystäviini, ja todella pidin heistä. Kumpa mikään ei nyt vain pilaisi sitä...

 

Koulun jälkeen istuuduimme pihan penkeille odottamaan, että äitini saapuisi.

• Tuleeko äitisi pian? Karoliina kysyi.

• Toivottavasti, naurahdin hermostuneesti. Missä äiti oikein viipyi?

• Mikä auto äidilläsi on? Miranda kysyi huvin vuoksi.

• En ole varma, mietin. - Merkki on ainakin BMW, mutta mallista en tiedä.

• BMW?! Viola toisti. - Nyt juksaat, etkö vain?

• En, naurahdin. - Se on oikeasti BMW.

• Minunkin isälläni on BMW, Miranda ylpeili. - Se on tosi hieno auto. Ja isä on todella rikas.

• Onko teillä uima-allas? Karoliina kysyi Mirandalta.

• Uima-allas? Miranda toisti. - Ei... Vielä. Mutta voin toivoa sitä syntymäpäivälahjaksi.

• Huimaa, Karoliina sanoi ihailevasti.

• Niin on. Kuinka paljon rahaa sait mukaan, Elise? Miranda kysyi.

• Minäkö? Vastasin. - Vain viisikymppisen... Mutta voin käydä nostamassa raha-automaatilta, tai pyytää äidiltä lisää.

• Onko sinulla oma luottokortti? Viola kysyi ihmeissään.

• On, sanoin hymyillen. - Sain sen kun täytin 10.

• On minullakin! Miranda vertasi. - Ja minulla on mukana 100 euroa, jotka isä lahjoitti minulle, koska vein roskat.

• Vau, sanoin. - Te olette rikkaita.

• Haha, niin olemmekin, Miranda myöntyi omahyväisesti.

 

Sitten äitini BMW ajoi koulunpihaan. Nousin ylös samalla, kun Viola ja Karoliina jäivät toljottamaan kuola poskella upeaa autoa.

• Tulkaa, sanoin ja avasin oven. - Hei, äiti.

• Hei, kulta! Äiti hymyili. - Tässä ovat siis ystäväsi?

• Kyllä, sanoin ja esittelin heidät, samalla astuessamme autoon: - Viola, Miranda ja Karoliina.

• Hyvää päivää, Miranda tervehti.

• Kiitos samoin, äiti ilahtui. - Mihinkäs ajetaan?

• Kaupungille, kerroin. - Vaikka...

• ..Seppälän eteen, Miranda jatkoi.

 

Pian olimme jo kaupungilla. Automme ajoi hiljalleen Seppälän parkkipaikalle, ja minä ryntäsin ulos autosta.

• Hei, hei, äiti! Huusin. - Tule hakemaan minua vaikka parin tunnin päästä.

• Selvä, äiti vastasi. - Laitan illallisen valmiiksi. Pitäkää hauskaa!

• Kyllä, vastasimme ystävieni kanssa kuin yhdestä kuorosta – suloisesti ja viattomasti.

Kun äiti oli kääntynyt tien kulmalle, tirskahdimme nauruun tyttöjen kanssa.

• Kylläpä hän meni halpaan! Miranda tirskahti.

• Niin juuri, yhdyin. - Äiti uskoo aina kaiken mitä sanon – koska en ikinä valehtele.

• No, Karoliina muistutti. - Eiköhän mennä shoppailemaan?

• Joo! Huusimme Violan ja Mirandan kanssa suunnaten Seppälän pääovesta sisään – täältä tullaan!

 

Koko vaatekauppa oli täynnä kaikenlaista hienoa. Saksassa ei ollut Seppälän myymälöitä, arvatenkin. Löysin ihania paitoja ja farkkuja, ja menin sovittamaan niitä.

• Tuletteko tekin? Kysyin osoittaen pukukoppia.

• Tuota, Viola mutisi. - Minun täytyy kyllä ensin etsiä jotain soviettavaa.

• Niin minunkin, Miranda vastasi.

• Minä voin tulla, Karoliina hymyili napaten pitkähihaisen mustavalkoisen paidan mukaansa. - Mennään!

 

Kipitimme sovituskoppeihin. Menimme viereisiin.

Olin ottanut mukaani kirjavanvärisen hupparin, joten aloin riisua takkiani. Sitten otin pois harmaan Puma-merkkisen hupparin ja kokeilin kirjavaa. Se näytti sopivan mainiosti!

• Näytänköhän minä hyvältä? Mietin. Loikkasin tuolille, ja kurkistin viereiseen pukukoppiin. - Karoliina! Saanko tulla sisään?

• Mitä? Karoliina pelästyi, mutta rauhoittui sitten. - Tule vain, mutta mieluiten toiselta puolelta.

Minä nyökkäsin ja menin hänen koppiinsa.

• Miltä näytän? Tiedustelin.

• Oikein nätiltä, Karoliina vakuutti. - Erilaiset värit pukevat sinua hyvin. Entä minä sitten?

Karoliina poseerasi tasopeilin edessä odottaen vastausta. Hän vilkuili vaivihkaa paitaansa, ja hänen ilmeensä oli epävarma.

• Tuo paita on upea! Kehuin. - Hyvä valinta, kannattaa ostaa. Lisäksi tuon kanssa sopii ne farkut, mitkä näimme tuolla nuorten osastolla. Voin käydä hakemassa ne puolestasi, kunhan vain odotat tässä.

 

Kiiruhdin nuorten osastolle. Valitsin nopeasti vaaleansiniset kokofarkut ja aloin jo harppia takaisin sovituskoppien puolelle.

Eräs vanha mies, varmaankin jo yli 70-kymppinen pöllähti yhtäkkiä eteeni. Ohittaessaan minut hän kompastui ja kaatui lattialle. Pelästyin, olihan mies jo iäkäs!

• Olen hyvin pahoillani, sanoin. Olin aivan varma, että hätäpäissäni olin kampannut miesparan.

• Ei se mitään, mies vakuutti haikealla äänellä. - Olet kiltti nuori. Ota tästä kiitokseksi tämä koru.

Epäilin. Vanhus ojensi medaljonkia minulle. Se oli sydämen muotoinen.

• Kiitos? Mutisin.

• Lupaa pitää sitä aina, mies vannotti. - En halua, että kiitokseni menee hukkaan. Jos olet edes sen verran kiltti, miltä annoit ymmärtää, pidät sitä.

• Selvä, vakuutin, ja pistin medaljongin kaulaani. Kieltämättä, se oli hyvin kaunis. - Olen kiitollinen. Selviättekö pois liikkeestä?

• Kyllä, vanha mies sanoi ja lähti lynkyttämään kohti pääovia.

Outo mies, pakko myöntää.

 

Lähdin takaisin koppiin.

• Mikä ihme sinulla kesti? Karoliina tiuskaisi äkäisenä odotuksesta.

• Olen pahoillani, sanoin. - Joku papparainen vain kompuroi jalkoihini, ja jouduin auttamaan hänet ylös.

• Ahaa, Karoliina mutisi ja annoin hänelle farkut. - Mikä tuo vekotin sinun kaulassasi on? En nähnyt sitä tänään aikaisemmin.

• Tämäkö? Sanoin ja tarrasin medaljonkiin. - Se vanha mies antoi sen kuulemma kiitokseksi avustani. En ymmärrä!

• Kuule Elise, Karoliina huokaisi. - Olen älyttömän kateellinen sinulle! Jopa jotkut tuntemattomat antavat sinulle omaisuuttaan. Epäreilua!

Naurahdin hieman. Tuo oli pelottavan totta.

• Olet oikeassa, myönsin.

 

Vaihdoimme vaatteet, ja päätin ostaa kirjavan hupparin. Karoliina empi vielä farkuissa, mutta osti kuitenkin paidan.

Tapasimme Mirandan ja Violan McDonaldissa, jonne he olivat häipyneet kesken pukukoppi-episodin.