4. Osa: Autiotalo


Henkäilin hulluna maastossa. Olin juossut todella kovaa ja pitkälle. Nyt oli kyllä tauon paikka. Huomasin illan hämärtyvän metsän pimentoon. Metsä alkoi
yhtäkkiä näyttää karmivalta. Minne se kaunis kesämetsä katosi? Ja lämmin ilma? Minulla oli päällä vain yöpukuni. Istuin suuren kuusen viereen. Ennen kuin ehdin edes hengähtää kunnolla painoin pääni kuusen runkoon ja nukahdin. Kylmä tuulenvire puhalsi ohitseni. Ihoni nousi kananlihalle.
Yhtäkkiä olinkin omalla vuoteellani. Katselin ulos omasta ikkunastani. Ulkona oli ihana kesäinen ilma, ja naapuruston pienet lapset leikkivät pihamaalla. Hymyilin. ”Kulta, Bettyseni! On aamupalan aika”, isä huusi keittiöstä. Ja siinä samassa olin tukahduttanut tunteeni häntä kohtaan. En enää ollut hänelle vihainen. Olin suorastaan onnellinen. Kävelin puista käytävää pitkin. Isä kokkaili pannukakkua ja suklaakastiketta. ”Nam, suklaakastiketta!” minä riemuitsin. ”Niin on” isä vastasi hellästi hymyillen. Cindy astui keittiöön. ”Ai huomenta Betty. Heräsitkin jo”, hän sanoi pirteästi. ”Isä, joko isoäiti on täällä?” Cindy kysyi vielä. Isoäiti? Mikä ”isoäiti”? En ollut koskaan tavannut isoäitiäni, joten katsoin isää kummeksuen. Isä nyökkäsi. Kyllä isoäiti oli täällä. ”Élvira?” isä huusi. Outo harmaahapsi asteli keittiöön. Panin merkille ”isoäidin” kävelykepin. Sen päässä oli nimikirjaimet K.R.F. ”Mitä nuo kirjaimet, jotka ovat raapustettu sinun kävelykeppiisi, oikein on?” minä kysyin. ”Ai hei pikku Betty, oletpas sinä kasvanut!” isoäiti sanoi. Mietin hetken. En ollut nähnyt tuota eukkoa koskaan aikaisemmin. Mistä se minut tunsi? ”Niin, todellakin. Nämä kirjaimet ovat lyhenne elämäntehtävästäni. ”K.R.F. Kill Real Fire” hän sanoi. Kill Real fire? ”Se tarkoittaa: Sammuta Oikea Tuli. Olen eläkkeellä oleva palomies”
Johan se selvisi. Palomies? Tuo vanha eukko muka palomies.. Toisaalta, onhan Nyrkkeilyn MM voittaja Taylor Joneskin eläkkeellä, ja silti näyttää aivan vanhukselta.
Ehkä tuo mummo oli kuitenkin isoäitini.
”No, miten on?” isoäiti kysyi. ”Niin mikä?” isä kysyi. Aurinko laski. Päivä oli mennyt kovin nopeasti ohi. ”Aurinko laskee, nukkumaan nyt lapsukaiset!” isoäiti hoputti.
Pesin huolellisesti hampaani kulmasta kulmaan. Otin hieman silmämeikin puhdistusainetta huuhdellakseni ripsivärini pois. Kun olin sen tehnyt, kävin vielä suihkussa. Pesin hiukseni suklaantuoksuisella shampoolla. Pesin sieväntuoksuisen shampoon pois vettä säästellen. Sitten otin vaniljahoitoainetta saadakseni hiukseni silkin pehmeiksi. Huuhtelin lopuksi ihoni saippualla.
Otin pyyhkeeni, kiedoin sen ympärilleni ja kuivattelin. Kun olin kuivatellut, puin Uppo-nalle yöpukuni. Se oli soma.

Otin kylpytakkini, ja menin nukkumaan. Olin juuri vaipumassa uneen. kun isoäiti tuli huoneeseeni. Hänellä oli veitsi mukanaan. Hän juoksi minua kohti, ja pisti veitsen reiteeni. Menetin verta. Isoäiti nauroi. ”Hahaa!” Katsoin häntä kummeksuen ja peloissani. ”Miksi sinä teit tämän?” kysyin. Mutta isoäiti vain nauroi. ”Olen suorittanut tehtäväni. Kun sinäkin vaivut kuoloon, saan Sukujuurien Rubiinin haltuuni, ja koko maa tottelee minua!”. Silloin se tapahtui. Minä kuolin. Verenhukka oli liian suuri. Viimeinen muistikuvani oli isoäidin nauravat kasvot. Sitten kaikki sumeni.

Tärisin. Avasin silmäni, ja olin taas metsässä. Kylmä ilma tuntui kiihtyvän.
Olin epävarma. Mutta yksi asia oli kuitenkin totta: Minä en ollut kuollut. Enkä ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tuollaisia unia. Tuo outo eukko jäi mieleeni, Olikohan hän oikeasti olemassa? Mutta mikään ei ole sen karmivampaa kuin herätä keskeltä kylmää metsää painajaisen jälkeen. Mutta en saanut sitä mielestäni. Oli silti jatkettava. Aloitin taas juoksun, pitkääkin pitemmän maratonin.

Juoksin pitkän matkan. Sitten ryhdyin miettimään. Onko tässä edes järkeä? Kuolen kumminkin nälkään, joten miksi lisätä kärsimystä? Voisin hyvin mennä heittämään veivini vaikka viereiselle kalliolle.
Missähän on lähin jyrkänne? Lähdin tallustelemaan tietä pitkin. Tie loppui yllättäen. Puskat päättivät sen. Ne kasvoivat siinä kuin muurit. Otin vauhtia, ja juoksin kohti Sammalmuuria. Taisin päästää jokseenkin kovan sotahuudon. Törmäsin piikittelevään pensaaseen. Kiipesin ylös. Kun vihdoin pääsin ylös asti, näin siinä edessä jotakin kummallista. Ihmisasumuksen. Oikeasti! Siinä se kökötti pelottavan näköisenä. Mieleeni tuli vaihtoehtoinen pelastus. Jos talossa asuva ihminen voisi majoittaa minut. Olin aina ollut hyvinkasvatettu tyttönen, joten makuusijan pyytäminen olisi noloa. Mutta nyt tai ei koskaan, ajattelin astellessani kohti ovea. Koputin oveen. Tärisin. Joku avasi salamannopeasti oven. ”Tule sisään” kääkkämäinen ääni kehotti. Ääni tuntui jotenkin tutulta. En muistanut mistä.
Yhtäkkiä eukko asteli eteiseen. ”Kappas, sinä tyttönen” eukko sopersi. Eukko oli tutun näköinen. Ihan kuin olisin juuri tavannut hänet. ”Kukas sinä olet?” hän kysyi. ”B-B-Bet-ty-ty, Betty” minä vastasin arkana. ”Vai niin. Minä olen Elvíra”.
Hetkinen… Elvíra?
Mieleeni muistui uneni. Se vilisi ohitseni. Sehän oli mummon nimi. Ja mummo oli aivan tuon näköinen! Mitä tekisin?
”Tulehan sisälle nauttimaan kupponen kuumaa” eukko ehdotti. Olin kovin kylmissäni, ja peloissani. Jostain syystä vaistoni käski minun mennä taloon. Ja se oli sitten menoa.
Eukko pyysi minua tulemaan perässään. Minä astelin
mutaisilla jaloillani olohuoneeseen. Eukko tuli pian hopeatarjotin kädessään. ”Teetä, kaakaota vai kahvia?” hän kysyi. Eukko tuntui mukavalta. ”Kaakaota, kiitos” minä vastasin. ”Selvä. Tekeekö sinun mieli suolaista? Äh, tietenkin tekee! Ota tästä hieman porkkanakeittoa!” eukko sanoi ja ojensi minulle lautasellisen lempikeittoani. ”No, mikäs sinut tänne toi?! eukko kysyi. Minulla oli keittoa suussa, joten eukko sai tovin odottaa vastausta. ”Karkasin kotoa. Isä ei ymmärtänyt minua” minä selitin. ”No, sepä ikävää.. Mutta muista, että voit jäädä tänne niin kauaksi aikaa kuin on tarvetta. Minä huolehdin sinusta” eukko hymyili. Eukko oli toden totta aika mukava. Voisin hyvin jäädä eukon luokse asumaan. Eihän siinä olisi mitään ongelmaa.
Ilta hämärtyi pian, ja silmänluomeni alkoivat painaa. Eukko ohjasi minut makuuhuoneeseeni. Se oli sievä pikku huone. ”Kaapissa on villapeitto” eukko sanoi. ”Hyvää yötä, tyttöseni”. Minä hymyilin: ”Samoin”. Ja eukko tallusteli ulos huoneesta.
Makasin tovin sängyllä. Olin todella tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni. Eukko oli niin mukava, ja sain asua hänen mökissään. Isä varmaankin tällä hetkellä tanssahteli tanssilattialla Milenan kanssa. Ja Cindy seuraisi mukana taputtaen käsiään musiikin tahdissa. Muistaakohan kukaan enää minua? Olin ollut niin kauan jo poissa, että he varmaan ovat unohtaneet minut kokonaan. Mutta mihin minä muka heitä enää tarvitsisin? Minulla oli kaikki asiat hyvin. Jos äiti olisi täällä, kaikki olisi vielä ihanampaa. Mutta se ei olisi mahdollista.
Ilta tummeni. Alkoi sataa, ja salama iski. Olen koko ikäni pelännyt ukkosta, eikä se ole vielä kadonnut minnekään. Käperryin kaulusta myöten villapeittoon. Salama iski kovaa. Pelästyin kamalasti, etten millään saanut unta. Nousin varovasti ylös, ja lähdin käytävälle. Ehkä eukko olisi vielä hereillä. Voisin olla hänen seuranaan siihen asti että myrsky taantuisi.