"..Ja niin teidän sitten täytyy opiskella Suomen joet. Onko kysyttävää?" Opettaja kertoi. Kun kukaan ei viitannut, hän myhäili: "Hyvä."
Luokan etuosassa tirskuivat pikkuvanhat luokan pissaliisat. Kuudesluokkalaisiksi he olivat kovin lapsellisia, vaikka pitivätkin itseään jo vanhoina. "Hihi", Janette kikatti. Hän vilkaisi Helenaa, joka yhtyi tirskuntaan. "Mitä..?" Kysyi Paula. "Minä saan tuosta kokeesta kutosen.." Janette kertoi. "...Ja minä nelosen" Jatkoi Helena.
Nauru kantautui luokassa.

Vaan yksi tyttö piirteli hämmentyneenä pulpettiin yksisarvisen kuvaa.
"Tytöt" Opettaja ärtyi. "Luokassa ei kikatella. Muistakaa. Pistänkin nimenne muistiin; Korho, Pääskylä, Eriksson... Oliko Saarinen mukana?"
Jemina Saarinen katsoi opettajaa huvittuneena. "Ei, en ollut".
"Selvä.. No, mitäs te sitten siinä vielä odotatte? Alkakaapas kerrata ennen kuin välitunti loppuu."

Hiljaisuus kantautui luokkaan, mutta vain hetkeksi. Kun luokanopettaha, rouva Kaari oli mennyt opettajanhuoneeseen monistamaan koetta varten pari tehtävämonistetta. Luokan suosituimmat pojat, Matias, Otto ja Mikko astelivat luokan etuosaan. He alkoivat piirtää taululle kuvaa rillipäästä, jonka silmät olivat kuin suorat viivat.
"Haha!" Janette tirskui.
"Esittääkö tuo kinkkiä?" Helena kysyi nauraen.
Koko luokka raikui. "Aika paljon samaa näköä." totesi Paula, ja sai Mikon piirtämään kuvan hahmolle vielä karatepuvun.
Luokkalaiset nauroivat, ja nauroivat. Vaan ei yksi.
"Tosi hauskaa" Natsumi Oreyo mietti. "Taas he kiusaavat... Tämä ei ole enää lainkaan hauskaa. He eivät ole koskaan kohdelleet minua hyvin!"
Häneltä pääsi kyynel poskelle. "Mikseivät he jätä minua koskaan rauhaan?" hän ajatteli pyyhkäisten kyyneleen nopeasti pois. Hän ei saisi murtua. Silloinhan hän saisi uuden haukkumanimen!
Natsumi mietti jo kananlihalla, mitä hänestä nyt keksittäisiin ja juorultaisiin. Luokan suosituimmat tytöt varastaisivat ja piilottaisivat hänen takkinsa, rikkoisivat hänen penaalinsa ja mitä vielä. Ei Natsumin tällaista kohtelua pitäisi kestää... Mutta hän ei uskaltanut kertoa kellekään. Hänestä tulisi 'vasikka', aivan varmasti.

"Se itkee" Paula kuulutti.
Matias tuli Natsumin pulpetin luokse. Hän sanoi: "Voi, alkoiko pikku kiinalaista itkettää? Katsotaanko, miten hyvin osaat itsepuolustuslajeja!"
"Anna minun olla" Natsumi kuiskasi. Hän käänsi katseensa Matiaksesta biologiankirjaansa.
Matias naurahti: "Enkä anna. No, ei sitten fyysistä kamppailua. Katsokaapa tätä". Hän otti Natsumin biologiankirjan, ja juoksi ikkunalle. Hän heitti sen koko voimallaan puuta päin - ja niin oli kirja rikki ja vielä lumikasassa.

Natsumi ei reagoinut mitenkään.
"Taas yksi kirja" hän lopulta nyyhkytti.
Pian kuitenkin rouva Kaari palasi luokkaan.

Hän karjaisi raivostuneena: "Mitä täällä jälleen tapahtuu! Voisiko joku selittää?!"
Rouva Kaari mulkaisi poikia, sitten tyttöjä. Kun hänen katseensa osui Natsumiin, hän arvasi tapahtuneen. "Oletko kunnossa?" Kaari kysyi.
"Nyyh... Olen" Natsumi sanoi vaivaantuneena. Opettaja Kaari tuli lähemmäksi tyttöä. "Missäs neidin biologiankirja on?"
Natsumi osoitti surullisena ikkunaa. "Tuolla."
Opettaja vei Natsumin mukanaan ruokalaan, ja jätti hänet sinne. Kaari meni puhumaan vielä muulle luokalle järkeä.
"No niin!" Kaari huusi. "Keitä siinä oli 'jälleen' mukana?"
Kukaan ei vastannut. He eivät koskaan olleet nähneet Miranda Kaarta noin vihaisena.
"Vai että ei kukaan? Hah!" Rouva Kaari jatkoi, "teidän on parasta tunnusta nyt, niin saatte vain tunnin jälki-istunnon. No, alkaako kuulua kiusaajia?

Kiusaajia... Tuo nimitys pisti Janettea rinnassa. Niin, hän kai sitten oli kiusaaja. Mutta tämä olisi täysin aiheellista, sillä olivathan entisen koulun oppilaat olleet häntäkin kohtaan epäreiluja, ja rikkoneet hänen tavaroitaan, varastaneet ja piilottaneet.
Niin... Nyt jonkun muun oli pakko maksaa siitä!
"Minä se olin" Janette sanoi uhmaten opettajaa, "olen kiusaaja. Haha, annatko minulle nyt jälki-istuntoa?"
"Kyllä", Kaari sanoi, "sen teen. Sanohan, Korho, olivatko muut mukana?"
Janettea kylmäsi. Hän vilkaisi tovereitaan, ja sanoi sitten: "Ei, eivät olleet."
"Selvä" rouva Kaari mutisi ja jatkoi: "Siis... Janette Korho, sinua odottaa koulun jälkeen tunnin jälki-istunto. Toivottavasti olet tyytyväinen aiheuttamaasi vahinkoon!"

Koulun kellot soivat. Lauma oppilaita juoksivat ulos. Perjantai! Viikon paras päivä, jolloin kaikki lähtivät viettämään sitä omalla tavallaan.
Mutta Janette Korhon oli jäätävä vielä tunniksi koululle... Jälki-istuntoon.

Hän istui Kaaren kanssa luokassa etsien kaksihaaraisia hiuksistaan. Tällaistako se olisi 45 minuuttia? Tylsää piirtelyä pulpettiin, eikä edes musiikkia saanut kuunnella.
"Kuulehan Janette" opettaja huokaisi. "Miksi sinä oikein kiusaat Natsumia? Hän on uusi luokkalaisemme, ja ollut kiusattu koko ajan. Eikö sinulla ole lainkaan tunteita?"
Janette ei vastannut. Hän mietti mitä sanoisi. Lopulta hän vastasi: "Ei minun ollut tarkoitus kiusata... Tai siis.. En tiedä."
"Parasta olisi alkaa tietää" Kaari sanoi vihoissaan. "Minä en halua enkä jaksa katsoa koko ajan vierestä, kun teette ystäviesi kanssa pilkkaa Natsumista."

Nuo 45 minuuttia tuntuivat äärettömän pitkiltä. Onneksi ne loppujen lopuksi loppuivat.
"Toivon todella, Janette, että avaisit silmäsi" Kaari sanoi lopuksi, ja sen jälkeen passitti tytön kotiin.

"Hei" Henriikka Korho tervehti.
"Hei äiti" Janette vastasi.
"Taasko jälki-istunnossa?" Henriikka kysyi ankarasti. "Voi sinua... Etkö koskaan opi? Menehän huoneeseesi miettimään!"
Loistavaa. Viimesen kahden tunnin aikana Janette oli saanut huudot kahdelta ihmiseltä, saman asian johdosta. "Selvä" hän mutisi.

Janette makasi sängyllään. Hän katsoi kattoon.
"Miksi olen tällainen?" hän mietti. "En haluaisi kenenkään muun kokea samaa inhoa, kuin minä kiusattuna.. Mutta kostamisen jättäminen pois tuntuu vain niin... Väärältä. En tiedä. Ehkä minun pitäisi lopettaa kiusaaminen... Tai sitten ei. Jonkun on maksettava siitä, että minua kiusattiin ennen!"
Janette pisti päänsä tyynylleen. "Jospa ottaisin ajankuluksi nokoset"....

Janette heräsi. Hän hieroi silmiään, ja äkkäsi olevansa ulkona. Siellä satoi, ja tuuli visersi puiden halki.
"Apua" Janette kuiskasi. "Mitä teen?"
Ihmisiä ei näkynyt mailla halmeilla. Eikä mitään rakennuksia... Ei taloja, puistoja, ei mitään!
Vain loputon ruohomatto, aavikon tapainen... Miten hän oikein pääsisi pois sieltä?

Yhtäkkiä joku tarttui hänen käteensä.
"Mitä... Kuka sinä..!" Janette sopersi, ja katsoi hahmoon.
"Haluatko päästä täältä pois?" hän sanoi.
"Natsumi?" Janette ei ollut uskoa silmiään. "Haluan toki."
"Seuraa sitten minua."

Tytöt kipittivät nurmikolla pitkän matkan, ja pääsivät viimein perille.
Edessä oli vuori. Suuri vuori.
"Mitä me täällä teemme?" Janette voihkaisi. "Emme tule ikinä kiipeämään tuon vuoren huipulle."
"Emme tulekaan" Natsumi naurahti. Hän meni ihan lähelle vuorta, ja kosketti sitä.
"Natsumi..." hän kuiskasi. Pian vuoren siitä kohtaa, missä Natsumi oli lausunut nimensä aukesti pitkä tunneli. Sen päätä ei näkynyt.
"Tule."

Tunnelin pää alkoi häämöttää. Pian he olivat viimein perillä.
"Kiitos tuhannesti" Janette kiitti Natsumia.
"Ilo on minun puolellani." Natsumi hymyili. "Haluan kohdella ihmisiä, niinkuin haluaisin heidän kohtelevan minua, Janette. Toivottavasti ymmärrät."

Janette heräsi. Hän katsahti järkyttyneenä ympärilleen. "Missä olen?" hän haukkoi henkeään. Pian kuitenkin rauhottui, ja katsoi herätyskelloaan. Se näytti puoli viittä. "Outoa.." Janette mutisi ja katsoi pitkään eteenpäin. Mitä hänen tulisi tehdä?

Hän teki päätöksen. Janette lähti huoneestaan kohti ulko-ovea.
"Tulen pian" hän sanoi päättäväisenä.
"Odota!" Henriikka huusi, mutta myöhään. Janette oli jo paiskannut oven kiinni perässään.

Ovikello soi. Janettea vapisutti, kun mustahiuksinen aasialaisnainen avasi sen.
"Hei?" nainen sanoi kysyvästi.
"Hei" Janette totesi. "Haluaisin jutella Natsumin kanssa."
"Natsumi?" nainen toisti. "Odota... Natsumi, tule tänne!"
Hetken kuluttua ovelle asteli ujosti tuo Natsumi, kiusattu tyttö. Hän ei pukahtanutkaan, vaan odotti Janeten haukkuvan itsensä jälleen ihan pystyyn.
Mutta Janette ottikin Natsumia kädestä, ja hänen huulensa muotoilivat tuon kauniin sanan:
"Anteeksi."