LUKU 4: Uusi koulu, uudet tuulet

 

Herätyskello soi.

Käännähdin väsyneenä kyljelleni, ja tönäisin vahingossa kellon lattialle.

• Hitsi, manasin. - En jaksa mennä tänään kouluun...

Vedin hiljaa peiton takasin korviini, ja painoin pääni tyynylle. Jos nyt nukkuisin vielä vähän aikaa...

 

Kuulin oven käyvän.

• Elise! Emire huudahti. - Sinun täytyisi olla jo pukeissasi. Ja mikä sotku... Et sitten viitsinytkään siivota eilen? Ja muutenkin; sinun olisi jo parasta nousta!

Nousin silmät rähmää pursuten istumaan.

• Tytöt! Isä huusi. - Aamiainen on valmista! Tulkaa, ennenkuin se jäähtyy.

• Minä menen kyllä nyt, Emire tiuskaisi. - Pue jotain päällesi, ja tule sitten alakertaan aamupalalle. Äläkä myöhästy, sillä koulubussi on kadun kulmalla tasan kello 7.45.

• Okei, myönnyin ja yskäisin. Oli kylmä. Kaappaisin lattialla lojuvasta laukustani vaaleansinisen villatakin, ja puin sen ylleni.

 

Aloin penkomaan vaatteita. Missä oli se hieno musta toppi? Entä hopeahko vyö?

Minua alkoi äkkiä kaduttamaan, että en ollut eilispäivänä lajitellut vaatteitani.

Loppujen lopuksi löysin melko kivat vaatteet, ja puin ne. Sinertävät farkkulegginsit, musta alustoppi, valkoinen t-paita ja puman harmaa huppari. Valitsin pinkit nilkkasukat, minkä jälkeen vilkaisin kelloa; se oli jo puoli kahdeksan. Vielä varttitunti, ja kimppakyyti saapuisi.

Niimpä ryntäsin ulos huoneestani, ja kiskaisin nopeasti mukaani mustan olkalaukun, jonka äiti oli tuonut Italiasta pari kuukautta sitten tuliaisiksi.

 

Rynnistin portaat alas ja juoksin ruokalutilaan.

• Siinähän sinä oletkin, isä hymyili. - Tein sinulle tällaisen superhienon annoksen: munakasta, karjalanpiirakkaa munavoin kera, banaanijugurtin, appelsiinimehua ja kaakaota. Tässä, ihana tyttäreni!

• Taliaivo, herjasin ja hörppäsin pikaisesti hieman appelsiinimehua. - Etkö muista, että minä olen dietillä?!

• Mutta sinähän olet jo ihannepainossasi! Isä vikisi ja vaati syödä aamupalan.

• En minä nyt ehdi, mutisin ja kuulin kuinka Emire kutsui minua.

• Bussi tulee tuohon tien laitaan noin viiden minuutin päästä. Pidä kiirettä, Elise!

• Minä tulen, huusin vastaukseksi ja ramppasin eteiseen. Puin nopeasti punaiset balleriinat kengiksi ja otin naulakosta valkoisen huivin. Sitten kipitin siskoni Emiren perään.

 

• Emire! Huusin. Sisko kääntyi katsomaan.

• Elise, tule jo! Bussi on tuolla kulmalla jo..!

Juoksin Emiren perään ja pian kipitimme yhdessä kadunkulmalle.

Siellä se keltaisen oranssi koulubussi meitä odotti. Astelimme noloina sisään.

• Terve, sanoi kuski. Hänellä oli pitkät, mustat hiukset ja kasvot täynnä lävistyksiä.

• Hei, sanoimme Emiren kanssa yhteen ääneen.

• Perälle vaan, kuski viittasi takapenkkiin.

Kävelimme yhä jännityneinä linja-autossa, ja äkkäsimme yhdet vierekkäiset vapaapaikat takaata. Istuimme niihin.

 

Emme jutelleet toisillemme koko matkan aikana. Tuntui hyvin epämukavalta, että jokainen ihminen koulubussissa tuijotti meitä. Minun olisi tehnyt mieli juosta ja huutaa: Mitä ihmeellistä täällä muka on?!

Mutta ei. En minä voinut.

 

Yhtäkkiä eräs ruskeatukkainen suomalaistyttö istuutui meitä viereiseen penkkiin.

• Hei, hän sanoi. - Olette varmaan ne uudet tytöt..?

• Kyllä, vastasin. Emire vilkaisi kerran tyttöön, ja katsahti taas ikkunasta ulos.

• Minä olen Jonna Janatuinen, tyttö esittäytyi. - Huomasin teidät, ja ajattelin että kaipaisitte hieman esittelyä, ja seuraa..?

• Kiva, vastasin. - Minä olen Elise Jarq... Elise vain. Ja tässä on siskoni Emire.

• Hauska tavata! Jonna sanoi. - Millä vuosiluokalla olette?

• Emire on yhdeksännellä, ja minä seitsemännellä, kerroin.

• Sattuipa se sopivasti! Jonna ilahtui. - Minä nimittäin käyn myös seitsemännettä luokkaa. Saa sitten nähdä, pääsemmekö samalla luokalle. Mistä muuten tulette? Ette näytä suomalaisilta. Katsokaan, meillä on täällä yleensä valkeat ihot ja pellavapäät.

Olin hetken hiljaa. Vilkaisin Emireen, ja hän huokaisi.

• Me olemme tuolta... Espanjasta, Emire valehteli. Espanja on hieno paikka. Saksa taas ei. Saksa Espanjan rinnalla vaikuttaisi lähestulkoon olemattomalta.

• Sepä hienoa! Jonna ilahtui. - Mukava saada uusia kulttuureja edustavia ihmisiä kouluumme! Meidän luokalla tosin on jo yksi tyttö, joka on Espanjasta..

• Siis, tarkoitin että isämme on espanjalainen, Emire korjasi. - Tai, hän on ainakin puoliksi. Tai siis, me olemme puoliksi espanjalaisia.

• No ihan miten vaan, Jonna hihitti, ja huomasimme että bussi oli ajanut koulun pihaan.

 

Alkoi kova tungos ulos. Isot 9-luokkalaiset olivat jättää pienet 1-luokkalaiset jalkoihinsa. Katselin säälivänä kun avuttomat pojat ja tytöt yrittivät ehtiä tunnille.

Itse seurasin Emireä. Hän ajautui virran mukana sisään.

• Minä menen nyt, Emire selosti. - Luokkani on tässä. Näemme ehkä sitten välitunnilla?

• Mitä! Huudahdin. - Aijot jättää minut? En minä tiedä missä luokkani on.

• Kysy joltain, olivat Emiren viimeiset sanat ennenkuin hän asteli luokkaan.

• Helkutin sisko, manasin ja ryhdyin harhailemaan käytävillä luokkaani. En edes tiennyt, mikä luokka olisi oikea! Olisinko 7b:llä, a:lla vai c:llä!

 

Onneksi löysin sentään koulusihteerin. Hän oli rouvashenkilö, punatukkainen n. 35-vuotias pisamapää. Kipitin naisen luokse, ja totesin:

• Anteeksi, mutta en löydä luokkaani.

• Luokkaasi? Rouva toisti. - Olet siis näemmä uusi täällä... Mikä on nimesi?

• Nimeni on Elise Jarque, kerroin toivoen, ettei se herättäisi epäilyksiä.

Sihteeri näpytti jotain tietokoneelleensa. Sitten hän tokaisi:

• Tule perässäni. Minä vien sinut luokkaasi.

Hän nousi penkiltänsä, ja tuli ulos pikkuisesta työhuoneestaan. Hän ryhtyi kävelemään vaivaantuneen oloisena kohti rappusia.

Kävelin hänen perässään, ja katselin ympärilleni. Koulu oli aivan toista luokkaa kuin Saksassa oleva. Mutta pidin jostain syystä tästä suomalaisesta koulusta.

 

Kiertelimme koulua, ja vihdoin saavuimme ovelle jossa oli punaisella tekstillä varustettu kyltti: ”7b”.

• Osaat varmaan tästä? Sihteeri oletti. Nyökkäsin, ja koputin oveen.

Kesti muutaman sekunnin, ja pian ovi avattiin. Sen avasi vaaleahiuksinen nuori nainen, joka hymyili minulle sievästi.

• Hei! Hän tervehti. - Kukas sinä olet?

• Uusi oppilas, mutisin. Minua ärsytti naisen tekopirteys. Yritin välttää toljottamasta luokassa istuvia oppilaita herättämättä suuria epäilyksiä.

• Mukavaa, nainen ilahtui. - Elise Jarque, otaksun?

• Kyllä, vastasin.

• Minä olen luokanvalvojasi, Eva Smith, nainen esitteli itsensä. - Tervetuloa luokallemme!

Eva ohjasi minut sisään. Hän alkoi etsiä minulle istumapaikkaa. Minä vilkuilin vaivihkaa uusia luokkalaisiani.. Kappas. Jonna. Hän hymyili minulle niin, että hammasraudat paistoivat suoraan silmiini.

• Kas, tuolla! Eva hihkaisi. - Mene istumaan tuohon Matiaksen viereen.

Eva osoitti paikkaa takarivissä, lippalakkisen pojan vierestä.

• Matiaksesta puheenollen, Eva mutisi. - Se hattu pois! Nyt ollaan luokassa, ei välitunnilla.

Matias naurahti, mutta riisui kuitenkin lakkinsa. Minusta se oli kiusallista, koska istuin hänen vieressään.

Eva alkoi puhua ja kertoa tulevasta vuodesta, jaksoista ja oppiaineista.

• Uusia aineita täällä yläasteella on nyt terveystieto, kotitalous ja muutama muu. Kirjat saatte tunneilla, hän selosti. - Minä opetan A1- ja A2-kieliä, eli toisinsanoen englantia ja ruotsia. Ruotsia niille, jotka aloittivat sen jo nelosluokalla.

• Voi ei, ajattelin. Tuo ärsyttävä, tekopirteä blondi tulisi siis opettamaan minua kolme vuotta – miten tulisinkaan kestämään tätä?

 

Tunti kului aika nopeasti oppiaineita esitellessä, kuin myös luokkakavereitakin. Yritin olla saamatta yhtään silmäkontaktia luokkalaisiin, sillä minua jännitti, ja samoten myös pelotti tyttöjen ja poikien suhtautumiset minuun.

Onneksi minut otettiin aika hyvin vastaan. Pojista en sanoisi mitään, mutta tytöt olivat ihan kivoja.

 

Välitunnilla istuskelin koulun penkillä miettien tulevaa vuotta ja sen tuomia uutuuksia. Yhtäkkiä kolme nuorta tyttöä, luokkalaisiani, istuutuivat viereeni.

• Hei, Elise, totesi heistä mustatukkainen. Yritin muistella, keneksi Eva oli hänet esitellyt, mutta en saanut sitä millään päähäni.

• Et taida muistaa meitä? Tyttö arveli, ja esittäytyi: - Olen Miranda Kärki, ja tässä on kaksi ystävääni, Karoliina Korhonen ja Viola Saarinen. Mukava tavata.

• Ai niin, muistelin. Nehän ne olivat! - Mukava tavata minunkin puolestani. Vaikutatte oikein mukavilta, ja on ihanaa saada seuraa, kun on uusi koulussa.

• Niin uskon, Miranda hymyili. - No, haluatko olla ystävämme?

• Tietenkin! Innostuin paljon ja naurahdin.

Miranda, Karoliina ja Viola alkoivat heti kertoa minulle ”sisäpiiritietoa” ja juoruja.

 

Pian kuitenkin koulun kello soi, ja vetäydyimme vastentahtoisesti sisään. Eva Smith hymyili jälleen tekopirteästi ovensuussa.