2. Osa: Reissu


Isä oli pää punaisena toljottamassa Milenan märkää yöpaitaa. ”Voi, olen kamalan pahoillani, äiti!” huusin ja juoksin käytävälle. Isä juoksi perässäni. ”Betty, senkin kakara! Et olisi saanut tehdä noin. Tiedätkö miltä minusta tuntuu, tiedätkö!?”
En vastannut, vaan lukkiuduin vessaan. ”Suksi kuuseen ääliö, ja jätä minut rauhaan!”
Siellä sitten istuin monta tuntia. Isä kävi vähän väliä koputtamassa ja pyytämässä minua ulos.
Kun olin istunut vessassa 3 tuntia, Cindy koputti ovelle. ”Pääsenkö sisään, Betty?”. En vastannut. ”Betty! Älä ole noin lapsellinen!”. En ollut vieläkään vastannut. ”Betty, olen sinun isosiskosi, tiedät kyllä sen”. Sitten avasin vähän ovea ja Cindy putkahti sisään.
”Kuulehan nyt, Betty. Olet mennyt vähän liian pitkälle. Kyllä se totuus satuttaa, mutta et viitsisi nyt valittaa, kun isä on vihdoin löytänyt Sen Oikean.”
Nyrpistin nenääni. ”Ai Sen Oikean? No kukas äiti sitten oli? Se Vääräkö? Vai Se-joka-oli-kiva-mutta-ei-kuitenkaan? Häivy ulos jos ei ole muuta kuin valittamista!”. Ja Cindy häipyi. Minä jäin vessaan itkemään. Eniten minua harmitti että minä olin aiheuttanut äidin kohtalon. Surkean kohtalon. Aivan niin, minä olin pyytänyt ja vaatinut puuroa. Jos olisin tyytynyt vain paahtoleipään ja hilloon, äiti olisi vielä elossa. Ja kaikki olisi taas hyvin! Mutta ei. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, niin äiti aina sanoi. Miksi olinkaan niin tyhmä?

Silloin sain idean. En tiennyt kannattiko se, mutta jotain oli tehtävä! Jotain, ja nopeasti. Siispä avasin oven ja suuntasin etuovelle. Mutta isä tuli nopeasti vastaan. ”Minnekkäs tämä neiti on matkalla? Olet kotiarestissa, koko loppukesän!”. En välittänyt isän, vaan työnsin hänet syrjään ja juoksin ulos, vaivainen lyhyt yömekko ylläni. Ihmiset katselivat ja kummastelivat minua kun juoksin heidän ohitseen. Poskelleni valui kyyneliä. Itkin kuin hullu ja juoksin metsään. Metsään, joka oli kielletty, sillä sen uskottiin omaavan taikavoimia. En välittänyt varoituksista, sillä minulla ei ollut nyt väliä.
Juoksin kilometrin, sitten vaihdoin hölkäksi, ja lopulta ihan vaan kävelyksi.

Sitten tapahtui jotain. Istuin lehtikasaan lepäämään, kun yhtäkkiä tipuin alas kuoppaan. Minulta meni taju kankaalle. Kun vihdoin heräsin, huomasin olevani kangasmaton päällä keskellä suurta metsää. Sitten puskista alkoi kuulua meteliä. ”Kuka siellä?” minä kysyin varovasti. Kuulin vain meteliä. Nousin varovasti seisomaan. ”Kuka siellä!?”. Minä jo melkein huusin. Sitten näin jotain todella outoa. Siellä oli niitä. Niitä! Todellakin, Nymfejä! Niitä metsän, ja kasviston, järvien, ja muidenkin haltioita. En ensin kyllä tajunnut sitä, mutta ihme se ainakin oli!
Olin hetken hiljaa. Silmäni pyöristyivät lautasiksi. Vihreä mies huudahti: ”Mukalaa! Masudo, me kanyaa! De mirro na comosaa”. Katselin häntä typerän näköisenä, kun muut vastasivat; ”Na comosaa, cingo”. Sana ”cingo” tarkoitti ilmeisesti ”kuningasta”. Siis se vihreä mies oli olentojen kuningas. Mietin, mitä Kuningas oli sanonut alamaisilleen, mutta en saanut sitä päähäni. Silloin Kuningas mölisi: ”Mó Guterr. Su?”. Katselin häntä epäluuloisena. Sitten Kunigas näytti käsillään itseään, ”Mío Guterr. Su?” Kun hän sanoi ”su” hän osoitti minua. Tajusitko sinä? Minä en ainakaan. Hän osoitti vielä kerran ja tällä kertaa oikein kunnolla, ja johan minä tajusin. Nyökkäsin. ”Mío Betty”. Nyt sinäkin varmasti tajusit. Kun olin sanonut sen, väki löi rumpujaan ja hurrasivat ”Éya Betty”. Mutta Kuningas Guterr pysäytti heidät. ”Cileno!”. Tuon minäkin ymmärsin. Hän katsoi minuun päin ja sanoi: ”Caluba? Misurno? Hey? Chao? Olá? Hej? Hei?..”. Sitten minä sanoin ”Hei”. Väki alkoi rummuttaa taas ja huutaa ”Hei, hei, hei, hei, hei, hei!”. Sitten löysimme Kuninkaan kanssa yhteisen kielen. Se osasi kieltäni! Ajatella. ”Mistä tulet?” se kysyi. ” The North Cold Apple Street Crossista. Kaukaa”. ”Siis Ihmismaasta?” Se kysyi hypähtäen taaksepäin. ”Miksi olet täällä?”. Huokaisin; ”Karkasin kotoa. En voinut sietää isän uutta morsianta. Se akka pilasi elämäni parissa tunnissa”.

Kuningas saattoi minut pehmeään sammalmajaan lepäämään. ”En voi, Kuningas”, minä sanoin perääntyen. ”Miksi?” Kuningas Guterr kysyi ihmeissään. ”Haluan pärjätä omillani”. Silloin sisään lennähti punainen nymfi. Se puhui niiden tyypillistä kieltä. Kuningas nyökkäsi nopeasti ja näytti käsillään että nymfin piti lähteä.
Sitten se pyysi vielä kerran että jäisin. No, minä suostuin vaivalla. Halusin todella pärjätä omillani.