1. Osa: Terve vaan, 'äiti'


The North Cold Apple Street Crossin keskustassa, Dylanin kadulla asui onnellinen perhe. Oli äiti Ameria, isä Julius, sekä tyttäret Cindy ja Betty, eli minä. Olin siskoista nuorin, ja voimakastahtoisin. Ja toin usein tunteensa esille, ensimmäisenä. Olimme Rexin perhe. Niin, se oli sukunimemme.
Minä ja Cindy rakastimme vanhempiamme. Mikään ei voisi tulla perheeni onnen tielle.
Mutta kaikki hyväkin loppuu aikanaan. Kun minä ja Cindy oltiin tulossa koulusta kotiin, meidän ohitsemme rynnisti ambulanssi. ”Cindy, mikä tuo on? Ja miksi se ajaa meidän talolle?” Minä kysyin ihmeissäni. Cindy ei ehtinyt vastata, vaan lähti juoksemaan kohti talomme. Yritin pysyä perässä, mutta en pystynyt, koska olin vasta 7-vuotias, ja Cindy jo 13-vuotias. Kun vihdoin raahustin kotiportille, joku outo mies sieppasi minut mukaansa. Heiluin siinä kainalossa ravistellen ja kiljuen. Sitten talosta astui Cindy. ”Cindy! Auta! Tuo mies nappasi minut!” minä kiljuin, mutta turhaan. Cindy itki pää punaisena, ja huusi perääni, että olisi parempi mennä miehen matkaan. Se outo ukko vei minut Susan-tädilleni. Olin siellä pari päivää, kunnes isä tuli Cindyn kanssa hakemaan minun takaisin kotiin. Kyselin, missä äiti oli, mutta en saanut vastausta kummaltakaan. Kun olimme ajaneet talomme pihaan, järkytyin pahasti. Talo oli aivan maan tasalle poltettu. Kyselin lisää; ”Isi, miksi meidän talo on hävinnyt? ”. Mutta en saanut vastausta. Vasta matkalla hotelliin isä selitti:
” Kultaseni, pikku Betty, rakas… Miten kertoisin? Öh, ilkeä nuoriso sytytti talomme tuleen. Ja äiti sai silloin työtehtävän. Hänen piti lähteä heti Pakistaniin. Hän tulee takaisin oikein pitkän ajan jälkeen. Älä sure, tyttäreni”.

Siitä asti olen odottanut äitiä takaisin. Elin 8 vuotta siinä toivossa. Olin jo 15-vuotias, ja Cindy 21-vuotias. Hän asui vielä kotona. Minulta oli kuollut monta sukulaista. Itse asiassa, isä, Cindy ja äiti olivat ainoat jäljellä olevat. Susankin kuoli ihmeellisesti.

Eräänä iltana kun tulin ystävättäreltäni Mary-Annilta, isällä oli kerrottavaa. Asetuin istumaan ruokapöydän ääreen Cindyn kanssa. Isällä oli seuralainen. Hänen nimensä oli Milena, Milena Bax. Isä otti Milenaa kädestä, ja kilisti.
”Kuulkaas, tyttäret! Minulla on iloista kerrottavaa!”. Hän katsoi Milenaan päin. ”Juuri niin. Ja minä olen Milena, hei vaan”, Milena kertoi. ”Ai moi vaan”, Cindy huokaisi. Minä en sanonut mitään. Odotin vain. ”Kultaseni, etkö aijo tervehtiä Milenaa?” isä kysyi ja katsoi minua painostaen. Minä irvistin ”No miksi pitäisi?”
Milena katsoi isää kuin kissanpentu. Isä taputti Milenaa olalle: ”Ei hätää.”
Sitten isä vihdoin jatkoi: ”Minulla on siis uutisia. Älkää ottako tätä raskaasti, mutta minä ja Milena, siis me, tai siis Milena ja minä.. Me menemme naimisiin!”
Kun isä oli sen sanonut, Cindyn silmät pullistuivat ulos kuin lautaset. ”Siis, ihan noin vain?” hän kysyi hiljaa ja näin, kuinka hänen kasvonsa kääntyivät minua kohti kuin osoittaen minua. ”Betty, isä. Muistatko?” hän kuiskasi. Isä nyökkäsi ja sanoi: ”Kyllä, mutta rakas Cindy, eikö Betty ole jo vähän vanha uskomaan sen tarinan?”
Nyt oli minun vuoroni; ”Minkä tarinan, isä?”. Silloin isä katsoi minua sen näköisenä, että ’Mitä!? Oletko tosiaan niin tyhmä ettet tajua lainkaan mitään?’. Haukottelin, jotta näyttäisi siltä kuin ”ei tässä ole koko päivää aikaa”.
Silloin koin järkytyksen. Minua oli huijattu ennätykselliset 8 pitkää vuotta!
Isä kertoi:
”Oli aamu. Kaunis aamu. Heräsin äitinne vierestä. Hän nousi ylös, suukotti minua suulle, ja meni suihkuun. Hän oli siellä niin kauan, että ennätin mennä aamiaiselle. Söin. Söin ihan rauhassa. Sitten Cindy tuli keittiöön. Hän laittoi itselleen aamiaista. Sitten taas tulit sinä, Betty. Vaadit puuroa aamiaiseksi. Minä laitoin kattilan liedelle. Yhtäkkiä huomasin että kello oli jo 9.00. Otin teidät kainalooni ja juoksin autotallin ovelle. Kuskasin teidät koulullenne. Kun olin heittänyt teidät siihen koulun oville, ajoin itse töihin Kaupungintalolle.
Oletettavasti kun äitinne oli tullut suihkusta, hän huomasi varmaankin hellan joka oli jäänyt tulelle. Se oli syttynyt tuleen, ja hän yritti epätoivoisesti sammuttaa paloa. Ainoa mikä surmassa ihmetyttää, on verinen risti rakkaan Amerian selässä. Se oli todennäköisesti keittiöveitsellä viilletty. Se yhdistää kaikkia sukulaistenne kuolemia. Kaikilla viilletyt ristit selässä. Mutta jokatapauksessa, silloin äitinne kuoli. Olen pahoillani, etten kertonut aiemmin. Kun tulitte kotiin Cindyn kanssa, oli parasta viedä sinut, Betty, tädillesi siksi aikaa kunnes saisin asiat kuntoon.” En uskonut korviani. Se oli siis näin. Mitäköhän isä oli oikein ajatellut salatessaan sen minulta? Olin silloin kyllä tarpeeksi vanha tietääkseni totuuden!
- Ja nyt on vielä uusi äiti kuvioissa. Isä kyllä yritti tehdä selväksi ettei Milena ollut ottamassa äidin paikkaa, mutta kuitenkin. En todellakaan halunnut Milenaa perheeseemme. Se akka voisin ihan hyvin asua teltassa, tai vaikka ojan pohjalla! Minähän en siitä välittänyt. Siitä typerästä onnenonkijasta, siitä rumasta eukosta. Ja jos se vielä veisi minun paikkani tässä perheessä? Mitä sitten tekisin? Varmaan se akka siitä välittäisi. Se olisi siitä tyytyväinen. Ja isä lumoutuisi siihen. Mitä Cindy silloin tekisi? Varmasti lumoutuisi hänkin. Vaikka eihän hän ollut kamalan iloinenkaan.. En tiedä. Mutta jotain oli tehtävä! En pystynyt vain odottaa siinä kunnes ihme tapahtuisi.

Seuraavana aamuna se akka odotti meitä keittiössä. ”Hyvää huomenta, lapsikullat!” se lauloi kuin harakka. Isäkin sanoi huomenta. ”Ai huomenta vaan, isä ja Milena”, Cindy haukotteli. Minä en sanonut mitään, eikä minulla ollut mitään aikomustakaan tervehtiä ”nuorta paria”.
Istuin Milenaa vastapäätä. Milena hymyili minulle. Minä katsoin häntä murhaavasti kuin Sarjamurhaaja. Isä nosti lasin, ja julisti ”Kullat, me menemme naimisiin! Kilistetään sille” hän sanoi ja tarttui lasiin. Kaikki muut tarttuivat lasiin paitsi minä. ”Älä sitten kilistä, mokomakin pentu” isä sanoi ja kohotti lasinsa. Sitten minä keksin. ”No, kilistän sitten.”, sanoin ja nostin lasin. Mutta en tosiaankaan kilistänyt, vaan kastelin Milenan appelsiinimehulla. Voi mikä sotku!